Hupsista s**tana -eli miksi minä en leivo

Lomalta on palattu, terveellisestä ruokavaliosta huolimatta hyvin pöhöttyneenä. Leväänneenä kyllä, mutta ihan turvoksissa. Palasimme perjantaina, viikonloppun meni mukavasti palautuessa ja arkeen valmistautuessa. Sekä paluu, että valmistautuminen ovat valitettavasti aavistuksne vaiheessa vielä, tiukkaa tekee. 

Sunnuntaina leivoin omasta ja lasten toiveesta mustikkapiirakkaa. Itselle yhden ja lapsile toisen. Oli hyvää. Liian hyvää. Siihen on nimittäin mahdottoman hyvä syy, miksi minä en ole tänä vuonna leiponut mitään suolaista tai makeaa lasten synttäreitä lukuunottamatta. Alla olevan kuvan ottamisen jälkeen nautiskelin lautasella olevan palan ja lisäksi lähes puolet tuosta lopusta piirakasta. Että miten meni noin niinku omasta mielestä!

Eikä tässä vielä kaikki. Maanantaina jatkui. Sunnuntaina illalla jätin piirakan pöydälle, jotta lopun voisi suosiolla nakata roskiin. Eipä mittään. Tulin töistä ja lusikoin ylin kolmanneksen piirakasta suuhuni vaikka samalla otti päähän ankarasti. Että ei mennyt ihan putkeen tämä homma. Eipä ole ikinä tehnyt niin paljon puhdistavaa vihersmoothieta kuin tänä aamuna. Mutta siitä lisää myöhemmin. Tämä postaus on omistettu yksinomaan sairaalloiselle ahmimiselle, mistä en sitten näköjään ole päässyt edelleenkään eroon.