Alku.

On se kumma juttu. Sitä luulisi, että lenkille lähtöön ei tarvitsisi kovinkaan kummoista motivaatiota jos tietää sen fiiliksen, joka valtaa mielen viimeistään kotiin palatessa. Tai että ei olisi ongelma eikä mikään motivoitua syömään oikein tietäessään jo valmiiksi kuinka hyvän ja virkeän mielen, sekä upean olon oikeilla valinnoilla saa.

Olen lähtenyt lenkille ja hymyillyt jo alkumatkasta. Olen onnistunut voimaan monta kuukautta hyvin ja tiputtanut siinä ohessa monta ylimääräistä kiloa. Silti olen tässä. Motivaatiotani etsimässä. Tämä blogi on nyt se viimeinen keino, monta muuta on jo testattu. Teen tästä edes jossain määrin julkista. Tiedän jo etukäteen, että en silti aina jaksa, eikä aina huvita, mutta jos mukana on edes muutama ihminen, ehkä jaksan jatkaa niin kauan, että oikeista valinnoista tulee vihdoin elämäntapa.

Matkan varrella saatan kaivata motivaatiota muihinkin asioihin, mutta nyt kun kaikki on muuten mukavasti, aloitetaan tästä. Uudesta elämästä.

Eilen ei vielä huvittanut, motivaatio oli vasta heräilemässä, tiesin jo, että se löytyy täältä, mutta vasta huomenna. Keräsin voimia. Voimien keräilyksi oli mennä tämäkin päivä. Olin kuitenkin jo aamulla ilmoittanut miehelle, että lähden lenkille heti kun hän ehtii töistä kotiin. Pitkin päivää katselin toimiston ikkunoista taivaalta satavia märkiä rättejä ja pohdin, mitä muuta sitä voisi tehdä kuin lenkkeillä. Ehkä siivota. Tai tehdä töitä kotonakin. Tai virkata. Valmistauduin kuitenkin pitkin päivää, vastahakoisesti, mutta valmistauduin kuitenkin. Join vettä, ajoitin lounaan ja välipalan niin, että olen valmis lenkille klo 17. Vaikka motivaatio on usein ollut hakusessa, en muista näin takkuista lähtöä olleen ikinä. Töistä kotiin ajellessani katselin synkkänä sohjoisia katuja ja mietin juoksukenkiäni ja niiden sisällä märkiä ja kylmiä varpaita. Ei kosteussuojausta, eikä nastoja. Keksin todella monta erinomaista syytä jäädä vain kotiin. Hitaasti puin lenkkivaatteet päälle ja vedin ne kengät jalkaan, vitkuttelin vielä eteisessäkin puhelinta räpläten. Mutta menin ulos. Kokonaista kymmenen metriä sain juostua synkkänä, sitten jo hymyilytti. Minä lähdin lenkille! Märät rätit olivatkin oikeastaan aika pieniä, eikä meidän perällä kadut niin sohjoisia olleetkaan. Minä juoksin, eikä tuntunut edes pahalta!

***

Motivaatio löytyi tänään juuri sieltä mistä piti, täältä kuten itselleni eilen lupasin. Tämä blogi on minun, 34-vuotiaan perheenäidin motivaationurkka. Juuri etsin siis motivaatiota terveellisiin valintoihin ja liikunnan vakiinnuttamiseen osaksi arkea. Tavoitteenani on juosta toukokuussa elämäni kolmas puolimaraton Oulussa Terwamaratonilla. Takana on neljä kertaa vauvakilojen karistamista, takaisin kerättyjä kiloja, epäsäännöllisen säännöllistä liikuntaharrastusta pari vuosikymmentä, viimeisinä vuosina lähinnä juoksua tai hiihtoa, niitäkin vain ajoittain säännöllisesti. Aiemmat puolikkaani olen "läpijuossut", eli ajoissa ei ole mainittavaa. Tänä vuonna tavoittelen reilua parannusta aikaan, 2:15-2:20 lienee realistinen tavoite tästä lähtökunnosta ja näistä kiloista. Niitä kiloja on tänään 75,7. Niiden karistaminen taitaa lopulta olla se suurin motivaatio-ongelma, mutta siitä lisää myöhemmin.